So maybe you should relax a bit

"En tiedä, kaiketi tunsin itseni vanhaksi ja pelkäsin että kuolisin ennen kuin saisin yhtäkään perillistä." Morten vastasi, hämmentyneenä siitä ettei Roxanne jo juossut pakoon, vaan seisoi vain selin mustaan. Tosi asiassa ori ei ollut varma mitä se oli ajatellut edes sen hetken ajan, vienyt samalla vajaan vuoden Pravdan elämästä, ainakin tamma oli päässyt Theonsa perään heti.

Roxanne yllättyi uudestaan oriin tunnustuksesta, eikä voinut nyt olla kääntymättä puoliksi tämän puoleen.
- Tunsit itsesi vanhaksi? tamma toisti kohottaen toista kulmaansa, yrittäen salata hämmästyneisyyden äänestään. Sinähän et ole varmasti edes kymmentä täyttänyt, ruunikko ajatteli ja antoi katseensa kiertää Mortenin vartalolla, vilkaisten sitten nopeasti tämän vaaleita silmiä.

Roxanne käänsi katseensa kuitenkin yhtä nopeasti pois, mitä se tässä vielä seisoi ja keskusteli? Sehän oli jo osoittanut kantansa mustan menneisyyttä ja periaatteita kohtaan, tämä oli yhä se iljettävä tempuntekijä joka ajatteli vain itseään ja..
Tamman ajatus katkesi, se huomasi tuijottavansa taas mustan silmiä ja vei katseensa maahan.

- Nyt sinulla ainakin on perillinen, oletko ylpeä hänestä? Roxanne kysyi katsoen taas oria hetken hiljaisuuden jälkeen ja antoi pienen pistoksen välittyä silmistään.

"Niin, keski-iän kriisi, kaiketi. Veljeni ei elänyt edes kymmenvuotiaaksi." Morten vastasi, sulkien sitten suunsa, yleensä se ei lipsauttanut mitään menneisyydestään, ei niin mitään. Ei edes Nez tiennyt orin menneisyydestä taikka perheestä mitään.

"Nez on perinyt liiaksi tempperamenttia." musta vastasi Roxannen toiseen kysymykseen, "Eikä juuri osaa hallita sitä, kuten en minäkään nuorena." ori jatkoi. Tavallaan musta oli ylpeä tyttärestään, tavallaan taas ei, kirjava oli kärkäs ja terävä sanainen, kaiken lisäksi vielä vallanhaluinen sekä älykäs. "Tavallaan olen, mutta tavallaan taas en."

- Keski-iän kriisi? Sitten sinä olet säilynyt yllättävän hyvin, Roxanne tuhahti huvittuneena mutta vakavoitti pian ilmeensä.

- Pitäisikö minun olla siis iloinen puolestasi? Tamma kysyi pitäen katseensa yhä oriin silmissä, tutkien niitä. Ruunikko halusi todella tietää mitä Mortenin päässä liikkui, musta oli salamyhkäinen lähes kaikkeen, mikä sitä koski.

"Kyllä vain, paha sellainen, kukaan suvustani ei ole tainnut elää yli viisitoista vuotiaiksi, joten olen tainnut jo ohittaa keski-ikäni." Morten vastasi, huomaten puhuvansa taas suvustaan ja sulki suunsa, Roxanne tiesi jo nyt enemmän kuin kukaan muu koko kirotussa maailmassa.

"Ei, Nez on maanvaiva." musta vastasi ykskantaan, kapinallinen tytär joka oli hankkinut tatuoinnin! Kliseiden huipentuma.

Roxanne kohotti kulmaansa. Morten selvästi katui tekoaan, tai ainakin yritti, eikä tamma oikein tiennyt olisiko uskonut vaiko ei. Uskomisen tunne voimistui hetki hetkeltä, mutta sitä täysiverisen itsetunto ei tulisi koskaan myöntämään, ei ellei Morten tekisi jotain, joka puhdistaisi tämän kuvan tamman silmissä kokonaan.

Vasta Mortenin viimeisen lauseen jälkeen Roxanne huomasi vaipuneensa omiin ajatuksiinsa ja räpäytti toistamiseen ripsiään, vieden katseensa nopeasti alas ja taas oriin silmiin.
- Vai että maanvaiva, kuten sinäkin tamma vastasi jättäen viimeisen lauseen sanomatta ja nosti aavistuksen kulmaansa.

Roxanne oli uponnut täysin aatteisiinsa, sillä hetkellä Morten olisi halunnut tietää mitä tamman päässä oikein liikkuu, enemmän kuin mitään muuta. Ori oli olettanut ruunikon jo juoksevan pakoon, syytäen loukkauksia pihalle pistävällä kielellään.

"Enkö minä ällötä sinua? Luulisi että olisit jo kaukana tähän mennessä." ori kysyi lopulta.

Roxanne kohotti kulmiaan hämmentyneenä.
- Kaukana? Voin minä lähteä jos sinä niin haluat, tamma vastasi tuntien pienen pistoksen sisällään. Se ei ollut varma, miten ori oli lausahduksensa tarkoittanut - kysyiko musta todella ruunikon mielipidettä vai pilailiko tämä vain tamman kustanuksella?

Täysiverinen peruutti askeleen, harkiten lähtemistä uudestaan - se ei jäisi Mortenin naurettavaksi.

"Niin kaukana, tuskin sinä haluat todella pysytellä minun lähettyvilläni kun tiedät mitä olen tehnyt." Morten vastasi, pannen melkeimpä pettyneenä merkille toisen loittonevan. Roxannella oli jälleen epäluuloinen ilme kasvoillaan, tamma ei ilmeisestikkään tajunnut kuinka teko todella vaivai mustan omaa mielenrauhaa.

Johtaja huomasi melkeimpä toivovan ruunikon jäävän, syytä se ei kuitenkaan ollut valmis käsittelemään.

- Niin sitä minäkin ihmettelen, Roxanne sanoi hetken mietittyään ja tuijotti oriin silmiä.

- On halpamaista, että kehtasit käyttää sitä tammaa niin hyväksesi, ajateltuasi vain häikäilemättömästi itseäsi ja asemaasi, ruunikko lausui,
- ...oltuasi itsekkäämpi kuin kukaan tuntemani.

- Mutta silti, Tamma jatkoi ennen kuin ori ehti vastata sille mitään,
- Silti.. En pidä sinua ällöttävänä, en alkuunkaan,
- ..Vaan komeana orina, joka on ollut liian kauan yksin itsensä kanssa, Roxanne lopetti lauseensa ja nielaisi huomaamattomasti, räpäyttäen samalla silmiään. Samalla se soimasi itseään, ruunikon kieli eli täysin omaa elämäänsä! Mitä se seuraavaksi vielä lipsauttaisi?

Morten kuunteli Roxannen puhetta, sulatellen tämän sanoja, kerrankin tamma oli täysin oikeassa. Mutta sitten ääni kellossa yhtäkkiä muuttui, musta kohotti kulmaansa hämmentyneenä, eikö tamma todellakaan pitänyt sitä ällöttävänä?

Roxannen lopetus sai orin jo vakuuttuneeksi että oli ymmärtänyt lauseen väärin, kehuiko toinen mustaa todellakin komeaksi? Sellaista Morten ei olisi ikinä odottanut ruunikolta. "Eli senkö takia et ole jo häipynyt? Ja viimeksi olit haukkumassa minua lyttyyn."

Tamma räpäytti silmiään. Helvetti. Juuri tämän takia sen ei olisi pitänyt sanoa mitään.

- Etpä sinäkään sen ystävällisempi ollut minulle - ja nähtävästi yritykseni olla sinulle kerrankin ystävällinen oli todellinen virhe, Roxanne lausui ja painoi huulensa yhteen, vetäen ilmaa keuhkoihinsa ja vilkaisten kerran oriin silmiä pettyneesti.

Tämän jälkeen ruunikko kääntyi ja lähti määrätietoisin askelin kauemmas Mortenista. Ilkeä tunne kyti tamman sisuksissa - kuinka se oli antanut mustan kuitenkin vedättää itseään näin?
Morten todella oli se itsekäs kusipää, minä Roxanne oli sitä koko ajan pitänyt. Jollei pahempaakin.
Tosin äsken oriilla olisi ollut mahdollisuus todistaa olevansa jotain syvällisempääkin, mutta tämä riitti täysiveriselle mainiosti. Ja niin oli hyvä. Tamma tuhahti ja luimisti korviaan, kiristäen sitten tahtinsa raviin.

"En minä sitä niin tarkoittanut, yllätyin vain." Morten korjasi, tajuttuaan että oli taas jotenkin onnistunut suututtamaan Roxannen, "En vain osaa ikinä odottaa sinulta mitään muuta kuin ilkkumista taikka haukkuja." musta jatkoi, miettien mitä se voisi sanoa jotta tamma jäisi. Luultavasti ei mitään, ori ei edes tajunnut miksi halusi niin suuresti täysiverisen jäävän.

Alter real käytti melkein kykyään saadakseen Roxannen pysähtymään, mutta pidättäytyi sitten, eihän Mortenilla ollut mitään oikeutta pidätellä tammaa luonaan väkipakoin. Musta jäi paikalleen seisomaan, tietämättä mitä sanoa tai tehdä.

Roxanne ei kuullut oriin viimeisiä sanoja, tamma ei edes halunnut kuulla. Morten oli säälittävä, sitä musta tosiaan oli.

Täysiverinen siirtyi ravista kokonaan laukkaan, oikaisi pellolta polulle ja katosi pian synkkään metsään.


// Roxanne poistuu //

Ruunikko katosi varsin pian näköpiiristä, Morten jäi seisomaan niitylle ja tunsi raivon nousevan hiljalleen. Juuri näin! Ori tiesi tarvitsevansa jotain johon purkaa raivoansa, ei Roxannea, vaikka mustan olisi ollut helppo liu'uttaa tamma takaisin.

Eihän toinen ollut edes kuunnellut, etsinyt vain syyn suuttua uudestaan johtajalleen, perkele.

(Morten poistuu)